Kolumni / Helsingin Sanomat 27.9.2012 / Rosa Meriläinen

Ihmiselle tekee hyvää harrastaa jotain. Lapset ovat ihmisiä. Siksi heillä on hyvä olla harrastus. Harrastuksella tarkoitan jotain koulun, työn ja arjen ulkopuolista tekemistä, jota puuhaa säännöllisesti. Lapselle suosittelen ohjattua harrastusta, jossa on tarkoitus kehittyä koko ajan paremmaksi.

Ensinnäkin uskon, että ihmiselle tekee hyvää ponnistella. On kohottavaa huomata kehittyvänsä, kun vain on ahkera ja yrittää parhaansa. Luontaisilla lahjoilla ei ole niin väliksi. Itse olen opetellut soittamaan kahta soitinta, vaikka olen epämusikaalinen. Olen nostellut painoja, vaikka olen heikko. Tai juuri siksi.

Harrastuksen parissa sitä voi oppia tämän: vaikka välillä väsyttää, eikä yhtään hotsittaisi lähteä kun ulkonakin sataa ja viikkoja voi kulua ilman, että harrastus tuntuu ratkiriemukkaalta, saati palkitsevalta, kolmen vuoden päästä on iloinen pitkäjännitteisyydestään. Harrastuksissa opitusta kärsivällisyydestä on takuulla hyötyä kaikilla elämänalueilla. Olen vakuuttunut kasvaneeni sitkeäksi pimputtaessani sitä pirun pianoa metronomin tahtiin.

Harrastukset tarjoavat aikuiselle turvaverkon. Jos kumppani muuttaa muualle ja työpaikka katoaa alta, on edes joku iloa tuottava rutiini. Parhaassa tapauksessa harrastus tuo mukanaan kaveripiirin ja elämään sisältöä. Aktiivinen elämäntapa, johon harrastukset liittyvät, ei kuitenkaan synny tyhjästä. Sitä on hyvä harjoitella pienestä pitäen. Laiskuus sujuu kaikilta luonnostaan, itseään niskasta ottamista pitää vähän puskea.

Tiedän, että rajansa kaikella. Olen itse joutunut yksitoistavuotiaana sairaalaan, koska tärisin öisin. Lääkäri käski lopettaa suurimman osan harrastuksista. Näin jälkeenpäin ajatellen niitä oli paljon ottaen huomioon, että kävin koulun lisäksi myös Turun kaupunginteatterissa töissä. On kuitenkin vaikea kuvitella, miten pienikään lapsi voisi vammautua yhdestä suht’ koht’ mieluisasta harrastuksesta. Ei lasta ole tarvis haasteilta suojella.

Parhaiten harrastusmyönteistä elämäntapaa voi siirtää eteenpäin omalla esimerkillä. Jos vanhemmat makaavat työpäivän päälle sohvalla ja valittavat väsymystään, ei pidä ihmetellä jos lapsikaan ei ensimmäisenä ole juoksemassa rullalaudan kanssa pihalle hankkimaan uusia ruhjeita ja taitoja.

Pienen, alle kymmenenvuotiaan harrastus, on useimmiten enemmän tai vähemmän vanhempien viitseliäisyyden varassa. Vanhempien on jaksettava aikatauluttaa ateriat ja muut menot niin, että harrastukseen on kiva lähteä. Alle kouluikäinen tuskin edes kuulee harrastusmahdollisuuksista, elleivät vanhemmat niitä erikseen tarjoile.

Vanhempien tärkein tehtävä on tsempata silloin kun ei huvita. Pikku pakko on hyvästä. Menestyksen hetkellä lapsella riittää muitakin kannustajia, mutta äidin tai isän puskuapua tarvitaan silloin, kun homma ei suju ja tekisi mieli lopettaa. Ilman todella painavaa ja hyvää syytä ei elämässä kannata luovuttaa missään, eikä ikinä.